Kisaraportti - Rokua Geopark Challenge

Melkein kuukausi kisasta on kulunut ja pahimmat uupumukset levätty pois, rakot parantuneet ja ajankulu kultakehystänyt muistikuvat. On raportin aika. Seuraavat muistikuvat ovat omiani enkä voi vastata kaikkien joukkuejäsenten puolesta. Tarinasta tulee kenties pitkä.

Maanantai 18.7.

Kokoonnuimme Saarikyliin Pirkanmaalle yhteistreeniin melonnan ja köysipohdintojen parissa. Tunnelmat kisaan tuntuivat nousevan kun 24h seikkailukisan suorittaminen alkoi vaikuttaa enemmän todelta kuin haaveelta. Viime kesänä osallistuimme AC24:n kuntosarjaan, jossa oli mahdollista viettää yötauko; Rokuan kisa tulisi olemaan meille yhdessä ensimmäinen vuorokauden yhtäjaksoinen urheilusuorite.

Puhtaat kisapaidat esillä. (c) Janne Tuovila

Edellisinä viikkoina oli tullut useita mutkia matkaan ja osallistumisen peruminenkin kävi jossain vaiheessa keskusteluissa. Oli liikaa töitä, liikaa univelkaa, epävarmmuden tunnetta ja liian vähän treeniä, tai toisaalta liian paljon treeniä ja rasitusvammoja. Uusia työpaikkoja, muuttoja. Arkielämän pyörittämien vei veronsa, jouduin itse usein vaihtamaan lenkin päiväuniin. Nyt kuitenkin kaikki oli kääntynyt valoisaan päin, hymyt alkoivat nousta korviin ja oltiin toden teolla tekemässä lähtöä Rokualle.

Testattiin keskipenkkivirityksemme eli alias styroksikuutio - tuntui toimivan. Melkoisessa aallokossa koitettiin saada rytmiä touhuun ja ehkä ensimmäistä kertaa se tuntui helposti myös löytyvän. Siirryimme melontatuokion jälkeen Nokialle Melon voimalaitoksen viereen kiipeilykalliolle missä käytiin läpi prusik-varmisteinen laskeutuminen. Urheiluaktiviteeteissa kului nopeaan koko ilta ja lopuksi vielä tehtiin pikainen katsaus kisavälineisiin, kuka pakkaa mitäkin mukaan ja mitä vielä täytyy käydä hankkimassa. Fiilis oli nousujohteinen ja pysyi sellaisena.

Torstai 21.7.

Takana jännityksen täyteinen alkuviikko: lukuisia käyntejä urheilupuodeissa, tekstiviestejä sekä sähköposteja viimeisimmistä varustevalinnoista. Olin varannut kisaviikonlopuksi mökin Rokuan kisakeskuksen välittömästä läheisyydestä, koska kätevää siirtymistä majoituksesta kisakeskukseen pidettiin reissun onnistumisen kannalta tärkeänä. Tulisi olemaan tönköt jalat iltajuhlaan siirtyessä eikä kukaan halunnut jo ennakkoilmoituksen perusteella kuskiksi. Viimeisimmät varusteviestit ennen lähtöä koskivatkin iltamekko & korkokenkä -osastoa.

Team Telemark Örnin miehet olivat noin viikkoa aiemmin kyselleet majoitusta Johannalta ja lopulta päätyivätkin majoittumaan meidän kanssa samaan mökkiin. Talouteemme oli juuri hankittu pakettiauto (mitäpä sitä ei vapaa-ajan harrasteiden vuoksi tekisi?) mutta lainvaltaisia matkustuspaikkoja ei siinä ole tarjolla kuin kaksi. Saatiin logistiikka kuntoon kun Örniläiset ottivat yhden naisen kyytiin farmariinsa ja pakettiautoon ahdettiin vaihdokkina lisää lenkkareita. Pakun pakkaaminen havainnollisti karun totuuden: tavaraa oli ainakin 2 x enemmän kuin missään kisareissussa aiemmin. Sitä oli paljon. Lähdettiin porukalla Tampereelta matkaan ja tehtiin ensimmäinen paussi Jyväskylässä, josta kolmas Örnin mies poimittiin kyytiin. Yritin vielä vinkua pääsyä Jyväskylän Intersportiin hamstraamaan, mutta onneksi Johanna ja järki puuttuivat peliin. Löytyi taukopaikka ja pastaa, ei vaan ollut yhtään nälkä. Jännitti.

Hengen nostatus -poseeraus. (c) Tapani Launonen

Kun oltiin viimein perillä illansuussa, piti laittaa kiireellä kisapaitaa päälle ja marssia ilmoittautumaan. Yllätys oli suuri kun ennaltapuhuttuja karttoja ei saatukaan vielä illalla. No, reittikirjaa selattiin ja spekuloitiin senkin edestä. Kuvattavaksi ja köysitaitoja näyttämään kulki tie.

Mökillä ohjelmassa oli armotonta kamojen välppäystä. Pojat varasivat terassin ja alkoivat pakata. Me teimme ruokaa, syötiin ja luettiin ohjeita. Kaikki aiemmissa seikkailukisoissa opittu tuntui valuvan sormien välistä kuin hieno hiekka, iski olo etten tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Mietitytti energiat, jaksaminen ja oikeiden varusteiden valinta. Välinerikko huoletti, onneksi oltiin tällä erää edes jotenkin varauduttu moisiin. Ja se kalliohyppy, iik... Katselin Örniläisten pakkaamista ihmeissäni: mikä ihmeen monen repun taktiikka? Ruoan jälkeen sain jotain otetta valmisteluihin. Välineiden laittelussa meni kuitenkin tovi ja nukkumattia moikattiin vasta puolilta öin.

Perjantai 21.7.

Kisa-aamu koitti ja fiilikset olivat sen mukaiset, perhosia liiteli vatsassa. Onneksi saatiin nukkua suhteellisen pitkään. Tehtiin porukalla valinta mennä hotelliin aamiaiselle. Laitettiin ensin kaikki kamat autoon ja trikootkin valmiiksi päälle. Hetkittäin oli lähes levollinen olo ja ruokakin maistui. Klo 9.00 karttojen jako ja tämän jälkeen hotellin aulassa hirmuinen kuhina. Mistä näitä karttoja riittää? Prologi mietitytti, kastuvatko kaikki vaatteet ja välineet jo heti lähdössä? Pikkuhiljaa reitti alkoi avautua ja piirtyä kartoille. Vaikutti todella monipuoliselta ja rankalta radalta. Miehillä ei tuntunut olevan kuin muutama rasti enemmän. Aika kului nopeaan, reittiä olisi viitsinyt pohtia pidempäänkin. Välineet piti kuitenkin saada huoltopaikalle ja lähtövalmiuteen, itse juoksin kisan johtajan vinkkejä kuulemaan. Rata alkoi avautua, epäselväksi jäi kuitenkin melontareitin valinta ja se miten kanootti saadaan korkeita kalliojyrkänteitä pitkin ylös?

Lähtötunnelmissa, viimeiset opit talteen. (c) Tapani Launonen

Asiat loksahtelivat paikoilleen ja lopulta oltiinkin lähtöalueella hyvissä ajoin. Televisiokamerat toivat suuren urheilujuhlan tuntua. Sää oli puolipilvinen ja kaunis, toisin kuin ennuste lupasi. Klo 12 ja startti. Otettiin juoksuaskelia. Lähdöstä rantaan ja prologin ohjeet kouraan, tuntuivat ensin ihan käsittämättömille. Pientä hätäilyä oli ilmoilla vaikka vannotin, että otetaan tässä vaiheessa kaikessa rauhassa. Heidi sai uintivuoron. Selvittiin kuitenkin rastien hausta nopeaan ja eikun rullaluistimia jalkaan. Edessä oli hieno pätkä mutkikasta asfalttia. Monella joukkueella oli sauvat suosituksista huolimatta, niistä olisi ollut apua. Myös suuremmat harjoitusmäärät luistimilla ennen kisaa olisivat saattaneet jouduttaa menoa, nyt vauhtimme oli
vaatimaton. Pian oltiin kuitenkin Rokuanhovilla ja suunnistusmetsässä. Jostain käsittämättömästä syystä jätin pyöräilykypärän päähäni. Pilvet aukenivat ja jäkäläkankaisessa mäkimaastossa tuli hetkessä tolkuttoman

Kameramies! (c) Tapani Launonen

kuuma, kypärä oli tuskaisen kuuma ja turhaa painolastia. Mentiin Akillesjänteen tuskan ja Passion Adventuren kanssa samassa letkassa vetovuoroa välillä vaihtaen, rullaluistimilla jäätiin heidän vauhdista.

Ensimmäiselle etapille päästyämme otettiin heti oma reitinvalintamme, mutta aikaa ei onneksi juuri tuhlaantunut. Todettiin se mikä jo tiedettiin: fillarilla täytyisi polkea kovempaa, muuthan menee muuten menojaan! Pientä hapuilua metsäteiden/polkujen valinnassa suoritettiin. Kalevalaisella kylällä nähtiin edelleen samat naisjoukkueet, tehtävä onnistui meiltä kohtuullisessa aikataulussa. Matkan jatkuessa ukkoskuuro jylisi lähistöllä. Oltiin oikealla reitillä mutta pariin kertaan piti pohtia ja varmistella. Rasti seitsemän ja fillarit sai jäädä, naisjoukkuita palasi jo rastilta. Edessä häämötti todella vaikuttava nokkospuska ja Kaakkois-Aasiasta lainatun oloista jokiryteikköä. Nokkoset kirveli, kylmä vesi viilensi. Kaipasin pitkiä sukkia tai housuja. Pyörille takaisin päästyämme Pågenin minipuustit (kiitos Henkka vinkistä, näitä kului ja hyvältä maistuivat!) ja Ässähässäkät maistuivat, matka taittui. Asfalttialusta tuntui levolta hiekkapohjaan verrattuna.

Kartan lukuhetki. (c) Janne Tuovila

Nokat käännettiin kohti Utajärveä ja Kutukukkulan rastilla tavattiin yllättävä kannustusjoukko. FTA-toveri Janne puolisoineen oli tullut radan varteen kannustamaan, kiitos teille! Vaihdosta saatiin pelastusliivit matkaan. Coasteering-osuus oli mielestäni mahtava, uinnit virkistivät. Reisissä tosin alkoi jo tuntua ja askelmitta lyheni. Hain laskeutumisrastin juoksutuspadolla, sekä vilvoittava vesi että yllätysköysitehtävä piristivät. Kohta saimmekin jo kanootin vesille. Melonta tuntui sujuvan paremmin kuin aiemmin. Saimme myös seuraa, letkassa olivat ainakin Team Ulkoilun Maailma sekä No Limit. Kiiteltiin ratamestaria reitin suunnittelusta, oli mahtavaa kun naisten reitti oli suunniteltu niin että olimme aina välillä taittamassa samaa rastiväliä kuin avoimen sarjan joukkueet (ja pysyimme näin samassa tahdissa - hetkittäin). Sitten seurasi kriittinen kartanlukuhetki: rastille M4 oli piirretty kaksi rastipalloa, iso ja pieni, eri puolille virtaa.

Koskimelontaa, eiku -kantoa. (c) Tapani Launonen

Tähtäsimme isoon palloon ja kannoimme menopelin toiselle vesiväylälle. Saavuimme siis kalliohyppyrastille väärältä puolelta rotkoa. Seurasi tiukkaa (jälkikäteen noloakin) sananvaihtoa yli virran, toiselta puolen rastipisteeltä kerrottiin ettei vaihtoehtoja ole: on kierrettävä jalan lähimmän sillan kautta. Iso pallo oli vain väärä merkintä, valitusoikeutta ei kuulemma ollut. Reitinvalintani sieppasi, askel painoi ja eteneminen oli hetken kävelyä. Selkää jomotti kanootin kannon jäljiltä. Edessä oli kuitenkin jyrkänne ja hyppy. Pelotti ja pieni itkukin taisi tulla. En vieläkään lämmöllä muistele tätä tehtävää mutta itsensä ylittämisestä tuli uutta virtaa. Tunnelmat oli kohdallaan vaikka teimmekin matkaa keskenämme ja oli selvää että pieleen mennyt reitinvalinta maksoi meille aikaa. Alitettiin kymmenkunta todella matalaa siltaa, kahdesta mahtui pelkästään kanootti keplottelemalla ali. Nokkospuskaan tehtiin jälleen tuttavuutta tervavenerastilla, nyt kirveli niin että pääsi ärräpäitä. Pian melonta oli kuitenkin ohi ja edessä kanootin kanto, tästä alaselkä ja reidet kiittivät.

Vaihtoon tullessa ilta alkoi hämärtyä ja sytytettiin lamput. Tervareitti alkoi todella mukavana pätkänä polkea. Yksi rasti oli piilotettu betonisiin turbiinisäiliöihin, ei ollut helppo löytää eikä hakea. Joku joukkue taisi jättää hakemattakin. Alkoi sataa reippaasti.

Lauantai 22.7.

Jossain vaiheessa tulimme sillalle, jossa oli tehtävärasti. Rastihenkilö kertoi ettemme voi enää suorittaa tehtävää, aika mennyt umpeen. Kello oli noin 10 minuuttia yli puolen yön. Ei tiedetty mistään aikarajoista, harmitti. Joku joukkue oli vielä suorittamassa tehtävää.

Rastiväli 11-12 oli synkkä taival. Tummuminen alkoi näkyä muuallakin kuin öisellä taivaalla. Kuravanassa polkemisesta ei tullut mitään, pari kertaa fillari upposi sarvia myöten raskaaseen mutaan "ojaa" ylittäessä. Rastia 12 haettiin väärästä nokkospuskasta. Vaihteet eivät toimineet, jarruvaijerit löystyivät niin että kisakeskuksen pihaan kaartaessa kahvat painuivat pohjaan eikä vauhti juuri hidastunut. Vaihtoon putkahti samaan aikaan Team Sweat ja oltiin ihmeissämme, eikö ollakaan viimeisiä? Kisahenki heräsi ja toiselle etapille löytyi sekä uutta virtaa että huumorintajua. Tässä vaiheessa ei tosin tiedetty että Sweat oli jättänyt rastit 11 ja 12 väliin (tätä ei näy myöskään lopputuloksissa). Huoltotauossa vierähti luvattoman kauan, joku sekajoukkue ehti samassa ajassa käydä myös suihkussa.

Kuivat vaatteet ja kengät tuntuivat mukavilta ja matka taittui. Oikaistiin heti osuuden alkuun suon poikki, joka taisi olla virhe koska jäljessämme tullut Sweat oli mennyt ohi. Mutta suomuuraimet maistuivat hyvälle ja saatiin taas jalat kasteltua. Kylmälän keittorastilla oli harras tunnelma. Sakkoja ei meille ollut suotu ja varustetarkastus läpäistiin huomautuksitta. Oltiin vähän ihmeissämme kun mitään cut offia ei vielä asetettu. Taipaleelle siis takaisin.

Seuraavat kilometrit sisälsivät pari todella huonoa reitinvalintaa ja ajoittain viihdyttävää, melko päättymätöntä suomaastoa. Räme, jossa välillä joutui uimaan jaloilla etenemisen sijaan, oli muistiinpainuva elämys. Sauvoista olisi ollut apua. Mika Myllylän muisto nousi pari kertaa mieleen. Jatkuva jalkojen juuttuminen suohon alkoi tuntua nilkoissa. Aamu kuitenkin sarasti ja alkoi lämmittää. Taskussa olleet viimeiset Ässähässäkät olivat muuttuneet suovedentuoksuiseksi kiisseliksi. Söin ne hyvällä ruokahalulla. Pahimman rypemisen piti jo helpottaa, mutta toisin kävi. Ehdoton väärä reitinvalinta oli rullaluistelulle toiveikas kiertotie, joka osoittautuikin hiekaksi. Saatiinhan me alle ainakin 40 metriä asfalttia. Märällä rämeellä eteneminen jatkui ja kävely muuttui taaperrukseksi.

Pelson vesitornilla olivat juuri sulkemassa rastia kun saavuimme. Laskeutumaan kuitenkin vielä ehdittiin. Reiteni kramppasivat rappusia noustessa, oli aika naatti olo. Join puoli kuppia kahvia, joka ei normaalisti kuulu tapoihini. Matkaan lähdettäessä asfaltti ja rullaluistimista saatava riemu loppuikin sitten aikalailla siihen. Rullaluistimet siis reppuun lisäpainoksi ja tallustamaan kohti Rokuaa rastipisteiden kautta. Aurinko alkoi porottaa toden teolla, tajusin että juomaveteni on lopussa. Sama tilanne muilla joukkuekavereilla. Matkaa oli vielä reippaasti jäljellä ja oli palaverin paikka. Pelsolla oli vesirasti mutta se oli väsyneesti kuitattu olankohautuksella. Lienee ollut virhe. Tien varressa oli vielä asutusta, pohdittiin pyydetäänkö vettä. Haluttiin kuitenkin pitää säännöistä kiinni: ei ulkopuolista apua. Joitain satoja metrejä mentiin eteenpäin kysyvällä mielialalla, kunnes tien varteen laski reipas puro. Siitä vettä talteen ja meno jatkui. Vaan eipä jatkunut, molempiin jalkapohjiini iski samalla kellonlyömällä tuskallinen kipu. Kengät pois ja vahinkojen kartoitus, ihossa ei näkynyt pahempia hankaumia. Ensiavuksi kaivettiin teippiä ja puhtaat sukat. Matka jatkui hitaasti, kipu yltyi. Muilla joukkueilla näytti olevan sama vaihe. Jalat eivät vaan toimineet kunnolla, ja jossain vaiheessa koitettiin mennä jopa pelkillä sukilla. Siinä vaiheessa melko ärhäköitä kusimuurahaisia alkoi vilistää ympäri kinttuja, selkää ja hiuspohjaa. Purivat kivuliaasti, pääsi voimasanoja ilmoille. Teki mieli hypätä läheiseen järveen vilvoittelemaan.

Suo söi Johannan jalkoja. (c) Janne Tuovila

Viimeinen rullaluistelupuristus, jalat tuntuivat jonkun toisen jaloilta, ylämäki ei oikein taittunut. Olin henkisesti tulossa maaliin, mutta putosin aika tavalla tyhjän päälle kun maalissa ilmoitettiin että homma jatkuukin, pyöräilykamat päälle ja takaisin metsään. Joukkuetovereilla riitti intoa, koitin parhaani mukaan päästä tunnelmaan. Huollossa koitin vaihtaa sukkia, urheiluteippi oli tietysti tarttunut kankaaseen ja mukana tuntui tulevan koko jalkapohja. Koitin pidätellä, mutta päädyin toviksi itkemään lattialle. Teki kipeää. Sitten joku tuli kertomaan, että viimeiselle etapille lähtö suljettiin 13.50 ja koska tulimme vaihtoon 13.51, reissumme päättyy tähän.

Kieltämättä tämä oli aika kurja tapa saapua "perille". Sain kuitenkin kengät takaisin jalkaan ja kävimme periaatteesta juoksemassa maaliportin läpi. Korkattiin pullo kuohuvaa. Nurmikolla kuraisissa kisavaatteissa kaikkea tapahtunutta ihmetellessä hymy alkoi hiipiä kasvoille.

Jälkipohdinnat

Ennen starttia paikallislehden toimittaja teki haastattelua ja halusi tietää miksi nimenomaan naisina lähdemme tällaiseen rääkkiin. En osaa vastata kysymykseen naissukupuolen puolesta, mutta miksi sitten ylipäätään kukaan lähtee? Vasta maaliintulon jälkeen osasin pukea syyt sanoiksi: näin pitkällä taipaleella oppii paljon, sekä konkreettisia taitoja että itsestään ja muista ihmisistä sellaisia asioita joita emme arjessa kenties koskaan kohtaa. Kaikki tunteet käydään läpi ja ne myös ryhmälle välittyy, halusi tai ei. Päätösten kanssa eletään hetkessä ja koko sydämellä.

Heti kisan jälkeen olo oli onnellinen, sitten melko tyhjä. Fyysisesti koko seuraava viikko meni palautuessa, nälkä oli uskomaton. Jalkapohjien iho kuoriutui vasta kolmisen viikkoa kisasta, yhtään varpaan kynttä ei irronnut. Parista hankaumasta jäi melko pysyvä jälki lonkkaluiden päälle. Pikkuhiljaa päällimmäinen muisto kisasta on muuttunut onnen tunteeksi siitä, että on saanut kokea kaiken edellä kerrotun. TV-ruudusta katsottuna seikkailumme herättää myös ylpeyden sekä omasta että koko joukkueen suorituksesta. Me tehtiin se!