Kisakuumetta

9 päivää kesän tärkeimmän kisan lähtöön. Tuttu täpinä on jo alkanut ja valmistelut pyörivät mielessä. Kisoja on takana jo muutamia ja niistä on viisastuttu, useimmiten kantapään kautta. Tällä kertaa on hyvä selvittää kisan säännöt ja pistelasku ennen lähtöä. =) Tavallaan oli helpompi mennä niihin ihka ensimmäisiin kisoihin Ylistaron Multisportiin 2009, kun ei ollut oikein käsitystä, mihin on lupautunut eikä sen vuoksi juuri muita odotuksiakaan, kuin että ehjänä maaliin ennen sen sulkeutumista. Silloin tankattiin kaksi päivää ennen koitosta pastaa, magnesiumia ja urheilujuomaa ja silti oltiin kovin huolissamme, miten tuollaisesta monen tunnin koitoksesta selviää. Mitään varusteita ei ollut, ohutrenkainen hybridipyöräkin kulki kovin huonosti hiekkamontussa ja rullaluistimet olivat kaverin pikkusiskolta lainassa ja ensimmäistä päivää jalassa. Olin tuon kisan jälkeen hyvin väsynyt ja oikein ylpeä saavutuksestamme.

Nyt parin vuoden jälkeen lienee aika kullannut muistot, kun kovasti hymyilyttää. Kunto on varmasti kasvanut ja keho tottunut pitkiin rutistuksiin. Nyt tietää, että pystyy ja jaksaa vielä paljon sen jälkeenkin, kun uupumuksesta nukahtaa kävellessä tai elektrolyyttivaje saa pallean kramppaamaan. Toisaalta myös tietää sen jännityksen ennen lähtöä, valtavan varustevälppäyksen ja perhoset vatsassa ja loppumattomalta tuntuvat ohjeet reittikirjassa. Pelkää jo valmiiksi jännittäviä ja vaikeita osuuksia, odottaa uupumusta ja sitä tunnetta "eikö tämä pätkä koskaan lopu". Mieli on kuitenkin malttamaton näkemään kaikki ne mahtavat maisemat, ottamaan vastaan adrenaliinityrskyt ja kuumottavat rastit. Pääsee taas tekemään asioita, joita ei varmasti lähtisi itsekseen kokeilemaankaan. Eikä mitään voita sitä tunnetta, kun pääsee maaliin. Edelleen tavoitteena on ehjänä ja varmasti, tarvittaessa sitten hitaasti, ehjänä ja varmasti.

Pakettiautoon mahtuu seikkailijan romppeet

Viimeisen kahden vuoden aikana on palanut aika paljon rahaa ja niin monta kertaa olen itselleni todennut: " No mutta nyt minulla alkaa olla hyvät varusteet kasassa". Ovat vaihtuneet maastojuoksukengät, reput, kengät, lasit, kypärät, kompassit, valot, lukot, polkimet, hanskat, rullaluistelusuojat, keskipenkit, pillit, puukot, puhelimet ja pyöränpumput. Treenikenkiä ja juoksutrikoita saa ostaa joka vuosi... Mutta toisaalta, juoksulenkki uusilla ja hyvillä kengillä on melkein ainoa tapa palkita itseään lajin parissa. =) Mielestäni meillä kaikilla oli kaikki tarvittava, vaan kuinka ollakaan kisakuumeen noustua aiomme jälleen ostaa joukkueelle uuden repun, vilkkuvia takavaloja, pari märkäpussia, ehkä yhdet lenkkarit, rullaluistelusauvat, urheiluteippiä ja muonaa... Jälleen kokeillaan rakentaa kanoottiin keskipenkkiä (parempaa kuin Jerisjärvellä), etsitään melaa, pelastusliivejä, vedenpitävää tussia ja vanhaa kännykkää sekä opetellaan pyörän korjausta. Ajoissa, kuinkas muuten.

Tämä on vasta joukkueemme kolmas kisa varsinaisella kokoonpanolla, mutta yhdessä ja yksittäin olemme olleet useammissa kisoissa ja koitoksissa vuoden mittaan. Nyt tällä porukalla on jo suorastaan kotoisaa lähteä kisaamaan. On kuin ystävien kanssa kesäreissulle lähtisi ja sitähän tämä myös on. Viime vuoteen verrattuna jokainen on treenannut enemmän ja siksi onkin kiva nähdä, miten matka alkaa taittua. Treenimäärät ovat jo olleet sitä luokkaa, että on jokainen on joutunut punnitsemaan omaa ajankäyttöään kokopäivätyön, urheilun ja sosiaalisen elämän välillä ja tutkimaan, paljonko kroppa ottaa rasitusta vastaan. Onneksi joukkuekaverit ovat samanlaisia, samassa ammatissa, samaa ikäryhmää, yhtä lailla adrenaliininarkkeja, välineurheilijoita ja elävät ja hengittävät luontoa, ulkoilmaa, vuodenaikojen vaihtelua ja liikkumista. He ymmärtävät parhaiten. Jokainen meistä tekisi jotain tällaista muutenkin. Voiko seikkailu-urheilu olla elämäntapa?

Onnellinen seikkailija Salpa-Jukolan maalissa

Tässä lajissa tuttu joukkue on aarre. Hyvä seura, upeat maisemat, tutut ihmiset ympärillä ja kisa kisalta kasvava luottamus joukkuetovereihin ja ja kunnioitus heitä ja heidän rajojaan kohtaan ovat lajin suola, josta saa voimaa ja uskallusta antaa mennä, etsiä omia rajojaan ja löytää ne. Jälleen kerran. En malta odottaa.

Uudet kujeet

Kevät tulee kohisten ja niin myös vuoden 2011 seikkailut! Blogilla on uusi ilme, nyt hiukan talvinen, keväämmällä ehkä leskenlehtiä?

Siellä sitä möngitään, 42 km takana.

Pirkan (puolikas) hiihto on nyt koettu, vähän ristiriitaiset fiilikset jäi. Hieno keli, perinteikäs tapahtuma, hyvät voitelut, tuskainen tunnelma? Ehkä ensi kerralla lähden matkaan vapaan suksilla, kun tuo pertsa ei yhden talven harjoittelulla oikein tuntunut vielä sujuvan.

Kalevan puolikasta kierrosta on nyt takana 2/6 lajia, hiihtoa pidin pahimpana rastina juuri tuon puuttuvan perinteisen taidon takia. Ja miksi ihmeessä valitsin pertsan, en tiedä. Jännityksellä mietin heinäkuun soutua... lisää tuskaisia hetkiä?

Valon lisääntymisen myötä aktiivisuustaso on selkeästi kohonnut. Itse olen viihtynyt kasvavissa määrin lenkkipoluilla, ja into kiipeilyharrastusta kohtaan on  noussut. Kevään ensimmäiset ulkokiipeilyt ovat tosin vielä kokematta, mutta ehkä jo viikolla säät ja aikataulut osuvat kohdilleen. Voin jo lähes tuntea kevätauringon lämmittämän karhean graniitin kämmenissäni...

Joukkueen osalta kesän tavoitteita on lyöty lukkoon: tavoitteena kiertää multisport-cup läpi ja päähankkeena heinäkuussa Rokualla 24h kisa. Ja Jukolaan tietysti! Henkilökohtaisella tasolla haaveissa Vaarojen maraton sekä tuon edellä mainitun Kalevan puolikkaan kiertäminen kunnialla. Kalliokiipeilyä unohtamatta, tänä kesänä loman kohdalle kalenteriin on jo isoin kirjaimin merkitty Lofootit!

Tiivis ja kieltämättä kunnianhimoinenkin kisojen ja tapahtumien läpikahlaaminen tarkoittaa sitä, että koko kesä menee käytännössä katsoen edellisestä kisasta/reissusta palautuessa tai seuraavaa valmistellessa. Töiden ohella luonnollisesti... Joskus mieleen nousee hetkeksi harhauttavia ajatuksia siitä, onko tässä kaikessa mitään järkeä? Tällainen arki pyörii pitkälti liikunnan ympärillä: sen mukaan menee lomat, viikonloppusuunnitelmat, syömiset. Välineisiin palaa rahaa ja pieneen kämppään niiden mahduttaminen on taiteenlaji. Parisuhteessa käydään keskusteluja ajankäytöstä ja likaisista lenkkareista - puolin ja toisin. Pienen pohdinnan jälkeen vastaus on kuitenkin selvä ja kerta kerralta kirkkaampi. Omasta vapaasta tahdosta, rakkaudesta liikkumiseen ja luontoon - tottakai haluan viettää elämääni juuri näin, nauttien näistä elämyksistä!

Siivottiin komero - mitäs sieltä löytyikään...

Loppuun vielä "rohkaisukuva" kaikille kiipeilyyn hurahtamaisillaan oleville. Hieno laji, kertakaikkiaan, mutta voi todellakin viedä  (rahat ja terveyden) mennessään!

Kevyttä kevätpakkasta -27C

Synkin talvin on vierähtänyt ilman päivityksiä, nyt korjausta asiaan! Kuluneena talvena myönsin itselleni ensimmäistä kertaa että marraskuun pimeys ottaa kaikin puolin koville ja se auttoikin jo paljon. Tammikuun lopulla käväisin moikkaamassa aurinkoa Turkin maaperällä, Välimeren välittömässä läheisyydessä. Lenkille en siellä ehtinyt, lomapäivät täyttyivät puskamarssilla ja kallion halaamisella. Ruoka oli hyvää ja maisemat komeita. Tarkemman reissuselostuksen voi kurkata Kiipeily-lehden nrosta 1/2011 (pitäisi kohta kolahtaa postiluukusta kaikille kiipeilyseuraan kuuluville).

Kesän koitokset alkavat kirkastua mielessä ja kalenterin sivujakin on vähän selailtu tulevia reissuja ja tapahtumia silmällä pitäen. Vuoden 2011 kestävyysurheiluriennot ehdin jo tosin käynnistellä Jussi-Luistelulla 29.1. Tein aikalailla hätäisen päätöksen ilmoittautuessani Kalevan puolikkaalle kierrokselle ja yhden osalajin käyneenä ehdin jo päättää senkin, että ensi vuonna tämä hullutus saa jäädä väliin. Rataluistelu ei ole, eikä tule olemaan mun laji. Tietysti asianmukaiset välineet ja hiukka enempi kuin 20 min harjoittelua niillä kisa-aamuna saattaa auttaa, mutta on se ringin kiertäminen aika ykstoikkoista silti. Intoa piukassa kuitenkin tähtään kohti seuraavaa etappia eli Pirkan hiihtoa joka kisataankin jo ensi viikolla. Perinteistä olisi tarkoitus sutia, aivan liian vähän on kilometrejä sillä saralla kertynyt mutta yrittänyttä ei laiteta. Kunhan vaan nuo pakkaiset leppyisi.

Kevennyksenä vielä tähän laitan kirjavinkin: Maaninkavaara, Miika Nousiainen. Joulun maissa tuli viimein (lähes kertaistumalla) luettua tämä mahtava teos joka kiteyttää suomalaisen (kestävyys)urheiluhulluuden niin osuvasti että riipaisee syvältä. Suosittelen!

Minustako seikkailija?

Pitkään työstin kirjoitusta tällä otsikolla ja tarkoitukseni oli kerätä pakettiin oma harrasteluhistoriani ja miten hurahdin seikkailu-urheiluun. Tänään kuitenkin löysin kirjastosta opuksen Sinustako Seikkailija (Degerman ja Pohjola, 2002, Edita) ja päätin hiukan korjailla aihepiiriä. Eli omista lajeistani joskus toiste sitten.

Ehdin hetken riemuita, koska luulin löytäneeni lajiteoksen, joka antaisi vastauksia lukuisiin kysymyksiin koskien treenaamista, valmistautumista, välinehuoltoa ja käytännön vinkkejä seikkailu-urheilussa. No, pieniä neuvoja kirja tarjoaakin, mutta 188 sivuun ei mahdu kuin pintaraapaisu. Olisi kiva lukea suomeksi vinkkejä erityisesti puhtaasti seikkailu-urheiluun treenaamisesta...

Seikkailukisoja harkitseville muutama oma havaintoni:

Kestävyys. Seikkailukisoissa edetään monin keinoin: suunnistaen, juosten, maastopyöräillen, meloen, rullaluistellen ja millä ikinä kisajärjestäjät ovat keksineet osallistujia yllättää/piinata. Kaikissa lajeissa pääsee kuitenkin ennenpitkää tekemisiin oman jaksamisen ja sietokyvyn kanssa. Jonkunlainen peruskunto täytynee olla, jotta kisapäivästä/-päivistä voi nauttia. Lajin pariin onkin päätynyt paljon yksilökestävyyslajien entisiä ja nykyisiä lahjakkuuksia.

Tekniikka. Suunnistustaito on varmasti yksi tärkeimpiä teknisiä taitoja joukkueessa, mutta optimaalisessa tilanteessa kaikkia tarvittavia lajeja olisi treenattu niin, että perustekniikat olisivat hallussa. Hyvällä tekniikalla säästää voimia, aikaa ja ehkäisee rasitusvammoja.

Tasa-arvo. Naissukupuoli ei tässä lajissa, vaikka kovin fyysistä puuhaa onkin, ole välttämättä heikkous. Esimerkiksi viime kesänä AC24:n koskenlaskuosuuksilla etenimme naisporurukalla huomattavasti kepeämmin kuin raskaampaa tekoa olevat miesjoukkueet, koska emme jääneet jumiin veden pintaa hiponeisiin kivikkoihin.

Välineet. Osa pakollisia, osa tarpeellisia, osa turhia ja painavia, tärkeimmät kateissa tai rikki, monesti maksavat maltaita. Hienoa on jos osaa huoltaa omia välineitään ja soveltaa tarvittaessa.

Hymyilyttää edelleen yksi starttimme, jossa kävi ilmi ettei joukkueestamme kukaan osannut käyttää mukaan päätynyttä fillarin pumppua. Onneksi muilta joukkueilta löytyi ymmärrystä ja yhteistyökykyä.

Joukkue. Yksilötason suoritus ei tässä lajissa paljoa paina, koska joukkue etenee aina hitaimman jäsenensä mukaan. Mitä raskaampi kisa, sitä todennäköisemmin joukkuehenki joutuu koetukselle. Kavereita ei jätetä!

Ravitsemus. Elinehto suorituksen takaamiseksi ja vaatii melko paljon valmistelua ja pohdintaa. Ja silti oiva kohta mokata koko homma.

Päättäväisyys. Viimeiset (kilo)metrit mennään aina tahdonvoimalla. Asenne tuntuu ratkaisevan paljon, jalka ei nouse jos mieli ei lennä.

Elämys. Maaliin pääseminen on jo palkinto sinänsä. Itsensä vieminen jaksamisen rajalle avartaa näkökulmaa. Ehdottoman suositeltavaa, älä turhaan jää empimään!

Blogi perustettu!



melontaa Saarikylissä

Tässä blogissa raportoidaan FTA seikkailu-urheilujoukkueen haasteista ja saavutuksista ja kirjoitetaan liikunnallisten naisten mietteitä.

Kisakausi 2010 alkaa olla takana, mutta ehkä vielä saadaan aikaan kisaraportteja viimeisistä koitoksista joista kirkkaimpana X-kaadon voitto 25.9.!