Kevyttä kevätpakkasta -27C

Synkin talvin on vierähtänyt ilman päivityksiä, nyt korjausta asiaan! Kuluneena talvena myönsin itselleni ensimmäistä kertaa että marraskuun pimeys ottaa kaikin puolin koville ja se auttoikin jo paljon. Tammikuun lopulla käväisin moikkaamassa aurinkoa Turkin maaperällä, Välimeren välittömässä läheisyydessä. Lenkille en siellä ehtinyt, lomapäivät täyttyivät puskamarssilla ja kallion halaamisella. Ruoka oli hyvää ja maisemat komeita. Tarkemman reissuselostuksen voi kurkata Kiipeily-lehden nrosta 1/2011 (pitäisi kohta kolahtaa postiluukusta kaikille kiipeilyseuraan kuuluville).

Kesän koitokset alkavat kirkastua mielessä ja kalenterin sivujakin on vähän selailtu tulevia reissuja ja tapahtumia silmällä pitäen. Vuoden 2011 kestävyysurheiluriennot ehdin jo tosin käynnistellä Jussi-Luistelulla 29.1. Tein aikalailla hätäisen päätöksen ilmoittautuessani Kalevan puolikkaalle kierrokselle ja yhden osalajin käyneenä ehdin jo päättää senkin, että ensi vuonna tämä hullutus saa jäädä väliin. Rataluistelu ei ole, eikä tule olemaan mun laji. Tietysti asianmukaiset välineet ja hiukka enempi kuin 20 min harjoittelua niillä kisa-aamuna saattaa auttaa, mutta on se ringin kiertäminen aika ykstoikkoista silti. Intoa piukassa kuitenkin tähtään kohti seuraavaa etappia eli Pirkan hiihtoa joka kisataankin jo ensi viikolla. Perinteistä olisi tarkoitus sutia, aivan liian vähän on kilometrejä sillä saralla kertynyt mutta yrittänyttä ei laiteta. Kunhan vaan nuo pakkaiset leppyisi.

Kevennyksenä vielä tähän laitan kirjavinkin: Maaninkavaara, Miika Nousiainen. Joulun maissa tuli viimein (lähes kertaistumalla) luettua tämä mahtava teos joka kiteyttää suomalaisen (kestävyys)urheiluhulluuden niin osuvasti että riipaisee syvältä. Suosittelen!

Minustako seikkailija?

Pitkään työstin kirjoitusta tällä otsikolla ja tarkoitukseni oli kerätä pakettiin oma harrasteluhistoriani ja miten hurahdin seikkailu-urheiluun. Tänään kuitenkin löysin kirjastosta opuksen Sinustako Seikkailija (Degerman ja Pohjola, 2002, Edita) ja päätin hiukan korjailla aihepiiriä. Eli omista lajeistani joskus toiste sitten.

Ehdin hetken riemuita, koska luulin löytäneeni lajiteoksen, joka antaisi vastauksia lukuisiin kysymyksiin koskien treenaamista, valmistautumista, välinehuoltoa ja käytännön vinkkejä seikkailu-urheilussa. No, pieniä neuvoja kirja tarjoaakin, mutta 188 sivuun ei mahdu kuin pintaraapaisu. Olisi kiva lukea suomeksi vinkkejä erityisesti puhtaasti seikkailu-urheiluun treenaamisesta...

Seikkailukisoja harkitseville muutama oma havaintoni:

Kestävyys. Seikkailukisoissa edetään monin keinoin: suunnistaen, juosten, maastopyöräillen, meloen, rullaluistellen ja millä ikinä kisajärjestäjät ovat keksineet osallistujia yllättää/piinata. Kaikissa lajeissa pääsee kuitenkin ennenpitkää tekemisiin oman jaksamisen ja sietokyvyn kanssa. Jonkunlainen peruskunto täytynee olla, jotta kisapäivästä/-päivistä voi nauttia. Lajin pariin onkin päätynyt paljon yksilökestävyyslajien entisiä ja nykyisiä lahjakkuuksia.

Tekniikka. Suunnistustaito on varmasti yksi tärkeimpiä teknisiä taitoja joukkueessa, mutta optimaalisessa tilanteessa kaikkia tarvittavia lajeja olisi treenattu niin, että perustekniikat olisivat hallussa. Hyvällä tekniikalla säästää voimia, aikaa ja ehkäisee rasitusvammoja.

Tasa-arvo. Naissukupuoli ei tässä lajissa, vaikka kovin fyysistä puuhaa onkin, ole välttämättä heikkous. Esimerkiksi viime kesänä AC24:n koskenlaskuosuuksilla etenimme naisporurukalla huomattavasti kepeämmin kuin raskaampaa tekoa olevat miesjoukkueet, koska emme jääneet jumiin veden pintaa hiponeisiin kivikkoihin.

Välineet. Osa pakollisia, osa tarpeellisia, osa turhia ja painavia, tärkeimmät kateissa tai rikki, monesti maksavat maltaita. Hienoa on jos osaa huoltaa omia välineitään ja soveltaa tarvittaessa.

Hymyilyttää edelleen yksi starttimme, jossa kävi ilmi ettei joukkueestamme kukaan osannut käyttää mukaan päätynyttä fillarin pumppua. Onneksi muilta joukkueilta löytyi ymmärrystä ja yhteistyökykyä.

Joukkue. Yksilötason suoritus ei tässä lajissa paljoa paina, koska joukkue etenee aina hitaimman jäsenensä mukaan. Mitä raskaampi kisa, sitä todennäköisemmin joukkuehenki joutuu koetukselle. Kavereita ei jätetä!

Ravitsemus. Elinehto suorituksen takaamiseksi ja vaatii melko paljon valmistelua ja pohdintaa. Ja silti oiva kohta mokata koko homma.

Päättäväisyys. Viimeiset (kilo)metrit mennään aina tahdonvoimalla. Asenne tuntuu ratkaisevan paljon, jalka ei nouse jos mieli ei lennä.

Elämys. Maaliin pääseminen on jo palkinto sinänsä. Itsensä vieminen jaksamisen rajalle avartaa näkökulmaa. Ehdottoman suositeltavaa, älä turhaan jää empimään!