maanantai 25. lokakuuta 2010

Minustako seikkailija?

Pitkään työstin kirjoitusta tällä otsikolla ja tarkoitukseni oli kerätä pakettiin oma harrasteluhistoriani ja miten hurahdin seikkailu-urheiluun. Tänään kuitenkin löysin kirjastosta opuksen Sinustako Seikkailija (Degerman ja Pohjola, 2002, Edita) ja päätin hiukan korjailla aihepiiriä. Eli omista lajeistani joskus toiste sitten.
Ehdin hetken riemuita, koska luulin löytäneeni lajiteoksen, joka antaisi vastauksia lukuisiin kysymyksiin koskien treenaamista, valmistautumista, välinehuoltoa ja käytännön vinkkejä seikkailu-urheilussa. No, pieniä neuvoja kirja tarjoaakin, mutta 188 sivuun ei mahdu kuin pintaraapaisu. Olisi kiva lukea suomeksi vinkkejä erityisesti puhtaasti seikkailu-urheiluun treenaamisesta...

Seikkailukisoja harkitseville muutama oma havaintoni:

Kestävyys. Seikkailukisoissa edetään monin keinoin: suunnistaen, juosten, maastopyöräillen, meloen, rullaluistellen ja millä ikinä kisajärjestäjät ovat keksineet osallistujia yllättää/piinata. Kaikissa lajeissa pääsee kuitenkin ennenpitkää tekemisiin oman jaksamisen ja sietokyvyn kanssa. Jonkunlainen peruskunto täytynee olla, jotta kisapäivästä/-päivistä voi nauttia. Lajin pariin onkin päätynyt paljon yksilökestävyyslajien entisiä ja nykyisiä lahjakkuuksia.

Tekniikka. Suunnistustaito on varmasti yksi tärkeimpiä teknisiä taitoja joukkueessa, mutta optimaalisessa tilanteessa kaikkia tarvittavia lajeja olisi treenattu niin, että perustekniikat olisivat hallussa. Hyvällä tekniikalla säästää voimia, aikaa ja ehkäisee rasitusvammoja.

Tasa-arvo. Naissukupuoli ei tässä lajissa, vaikka kovin fyysistä puuhaa onkin, ole välttämättä heikkous. Esimerkiksi viime kesänä AC24:n koskenlaskuosuuksilla etenimme naisporurukalla huomattavasti kepeämmin kuin raskaampaa tekoa olevat miesjoukkueet, koska emme jääneet jumiin veden pintaa hiponeisiin kivikkoihin.

Välineet. Osa pakollisia, osa tarpeellisia, osa turhia ja painavia, tärkeimmät kateissa tai rikki, monesti maksavat maltaita. Hienoa on jos osaa huoltaa omia välineitään ja soveltaa tarvittaessa.
Hymyilyttää edelleen yksi starttimme, jossa kävi ilmi ettei joukkueestamme kukaan osannut käyttää mukaan päätynyttä fillarin pumppua. Onneksi muilta joukkueilta löytyi ymmärrystä ja yhteistyökykyä.

Joukkue. Yksilötason suoritus ei tässä lajissa paljoa paina, koska joukkue etenee aina hitaimman jäsenensä mukaan. Mitä raskaampi kisa, sitä todennäköisemmin joukkuehenki joutuu koetukselle. Kavereita ei jätetä!

Ravitsemus. Elinehto suorituksen takaamiseksi ja vaatii melko paljon valmistelua ja pohdintaa. Ja silti oiva kohta mokata koko homma.

Päättäväisyys. Viimeiset (kilo)metrit mennään aina tahdonvoimalla. Asenne tuntuu ratkaisevan paljon, jalka ei nouse jos mieli ei lennä.

Elämys. Maaliin pääseminen on jo palkinto sinänsä. Itsensä vieminen jaksamisen rajalle avartaa näkökulmaa. Ehdottoman suositeltavaa, älä turhaan jää empimään!

tiistai 12. lokakuuta 2010

Raporttia X-Kaadosta ja Pirkan hölkästä

Nyt vähän jälkikäteen tunnelmia X-kaadosta, joka siis kisattiin jo syyskuun viimeisenä viikonloppuna. Hennan potiessa syysflunssaa meinasi jo epätoivo iskeä, mutta lopulta (perjantaiaamuna) keksin houkutella Terhin mukaan kisaamaan. Eikä ollenkaan huono tuuraaja ollutkaan; tuloksena oli komeasti ykkössija ja mustikkapiirakkavuoat kotiinviemisinä! Kisa siis alkoi klo 4 (vai oliko se klo 5...) lauantaiaamuna Rajamäellä melontaosuudella. Yhteislähdön vuoksi meloessa ei juurikaan tarvinnut karttaa tiirailla, riitti kun pimeällä järvellä seurasi edellä menevien otsalamppuja. Yllättävän hyvin melonta sujui, vaikka ensimmäistä kertaa samassa purkissa istuttiin. Melonnan jälkeen alkoi varsinainen suunnistaminen, kaksi pätkää polkien, kaksi pätkää juosten. Terhi hoiti meidän joukkueen suunnistamisen, sillä itselläni teki varsinkin pyöräillen tiukkaa pysyä kilpahiihtäjän vauhdissa. Olivat reidet sen verran kovilla välillä... Rastit löytyivät melko helposti, pientä hakemista tosin useamman rastin kanssa oli. Totaalisilta pummeilta kuitenkin vältyttiin. Olimme jo etukäteen päättäneet, että pyörillä kierrämme suosiolla pieniltä näyttävät polut eikä se kovin huono vaihtoehto voinut olla. Kisan lopussa, päivän jo valjetessa, oli vielä reilun 5km mittainen kickbike-osuus, jolta piti vielä pari rastia poimia. Tässä oli joillain joukkueilla epäselvyyksiä, että oliko tarkoituksena kickbike- vai kick&run-osuus. Itse ratkaisimme asian kysymällä ja saimmekin molemmille pyörät alle. Kaiken kaikkiaan mahtava kisa, järjestelyt pelasivat ja maastot olivat upeita! Ensi vuonna siis uudestaan. Tosin sitä ennen täytyy reisiin hankkia vielä paljon polkuvoimaa!!!

3 km maaliin!
Lokakuun ensimmäisenä viikonloppuna olikin vuorossa Pirkan Hölkkä. Sitkeä flunssa piti Hennan vieläkin potilaana, joten jouduin yksin matkaamaan Valkeakoskelle. Tapahtuma oli tuttu jo parilta aiemmalta kerralta, joten Valkeakoskella kuviot olivat tutut. Juoksuvaatteet päälle ja vessan kautta viivalle. Ensimmäiset 15km sujuivat melko helposti tuttujen kanssa rupatellessa juoksun lomassa, mutta puolessa välissä alkoi matkavauhti hirvittää. Onneksi tuntematon miespuoleinen kanssajuoksija lupasi kantaa minut Hervannan mäkiä ylös, jos loppumatkalla sammun:) Ei sentään niin täydellistä sammumista tullut, jalat aika pahasti viimeisillä kilometreilla kramppasivat, mutta vauhti pysyi suurin piirtein samana kokomatkan. Ja kantolupauksen antanut mieskin jäi kyydistä... Lopputuloksena naisten sarjan 5.sija, vähän aikaan parannusta viime vuoteen verrattuna ja kotiinviemisinä kassillinen ruokaa. Ei siis hullumpi reissu sekään!!!


Kuntourheilijan kausi loppuu tältä osin tähän. Uusi kausi taitaa alkaa heti kun mielenkiintoisia haasteita löytyy...:)