Kisaraportti - Rokua Geopark Challenge

Melkein kuukausi kisasta on kulunut ja pahimmat uupumukset levätty pois, rakot parantuneet ja ajankulu kultakehystänyt muistikuvat. On raportin aika. Seuraavat muistikuvat ovat omiani enkä voi vastata kaikkien joukkuejäsenten puolesta. Tarinasta tulee kenties pitkä.

Maanantai 18.7.

Kokoonnuimme Saarikyliin Pirkanmaalle yhteistreeniin melonnan ja köysipohdintojen parissa. Tunnelmat kisaan tuntuivat nousevan kun 24h seikkailukisan suorittaminen alkoi vaikuttaa enemmän todelta kuin haaveelta. Viime kesänä osallistuimme AC24:n kuntosarjaan, jossa oli mahdollista viettää yötauko; Rokuan kisa tulisi olemaan meille yhdessä ensimmäinen vuorokauden yhtäjaksoinen urheilusuorite.

Puhtaat kisapaidat esillä. (c) Janne Tuovila

Edellisinä viikkoina oli tullut useita mutkia matkaan ja osallistumisen peruminenkin kävi jossain vaiheessa keskusteluissa. Oli liikaa töitä, liikaa univelkaa, epävarmmuden tunnetta ja liian vähän treeniä, tai toisaalta liian paljon treeniä ja rasitusvammoja. Uusia työpaikkoja, muuttoja. Arkielämän pyörittämien vei veronsa, jouduin itse usein vaihtamaan lenkin päiväuniin. Nyt kuitenkin kaikki oli kääntynyt valoisaan päin, hymyt alkoivat nousta korviin ja oltiin toden teolla tekemässä lähtöä Rokualle.

Testattiin keskipenkkivirityksemme eli alias styroksikuutio - tuntui toimivan. Melkoisessa aallokossa koitettiin saada rytmiä touhuun ja ehkä ensimmäistä kertaa se tuntui helposti myös löytyvän. Siirryimme melontatuokion jälkeen Nokialle Melon voimalaitoksen viereen kiipeilykalliolle missä käytiin läpi prusik-varmisteinen laskeutuminen. Urheiluaktiviteeteissa kului nopeaan koko ilta ja lopuksi vielä tehtiin pikainen katsaus kisavälineisiin, kuka pakkaa mitäkin mukaan ja mitä vielä täytyy käydä hankkimassa. Fiilis oli nousujohteinen ja pysyi sellaisena.

Torstai 21.7.

Takana jännityksen täyteinen alkuviikko: lukuisia käyntejä urheilupuodeissa, tekstiviestejä sekä sähköposteja viimeisimmistä varustevalinnoista. Olin varannut kisaviikonlopuksi mökin Rokuan kisakeskuksen välittömästä läheisyydestä, koska kätevää siirtymistä majoituksesta kisakeskukseen pidettiin reissun onnistumisen kannalta tärkeänä. Tulisi olemaan tönköt jalat iltajuhlaan siirtyessä eikä kukaan halunnut jo ennakkoilmoituksen perusteella kuskiksi. Viimeisimmät varusteviestit ennen lähtöä koskivatkin iltamekko & korkokenkä -osastoa.

Team Telemark Örnin miehet olivat noin viikkoa aiemmin kyselleet majoitusta Johannalta ja lopulta päätyivätkin majoittumaan meidän kanssa samaan mökkiin. Talouteemme oli juuri hankittu pakettiauto (mitäpä sitä ei vapaa-ajan harrasteiden vuoksi tekisi?) mutta lainvaltaisia matkustuspaikkoja ei siinä ole tarjolla kuin kaksi. Saatiin logistiikka kuntoon kun Örniläiset ottivat yhden naisen kyytiin farmariinsa ja pakettiautoon ahdettiin vaihdokkina lisää lenkkareita. Pakun pakkaaminen havainnollisti karun totuuden: tavaraa oli ainakin 2 x enemmän kuin missään kisareissussa aiemmin. Sitä oli paljon. Lähdettiin porukalla Tampereelta matkaan ja tehtiin ensimmäinen paussi Jyväskylässä, josta kolmas Örnin mies poimittiin kyytiin. Yritin vielä vinkua pääsyä Jyväskylän Intersportiin hamstraamaan, mutta onneksi Johanna ja järki puuttuivat peliin. Löytyi taukopaikka ja pastaa, ei vaan ollut yhtään nälkä. Jännitti.

Hengen nostatus -poseeraus. (c) Tapani Launonen

Kun oltiin viimein perillä illansuussa, piti laittaa kiireellä kisapaitaa päälle ja marssia ilmoittautumaan. Yllätys oli suuri kun ennaltapuhuttuja karttoja ei saatukaan vielä illalla. No, reittikirjaa selattiin ja spekuloitiin senkin edestä. Kuvattavaksi ja köysitaitoja näyttämään kulki tie.

Mökillä ohjelmassa oli armotonta kamojen välppäystä. Pojat varasivat terassin ja alkoivat pakata. Me teimme ruokaa, syötiin ja luettiin ohjeita. Kaikki aiemmissa seikkailukisoissa opittu tuntui valuvan sormien välistä kuin hieno hiekka, iski olo etten tiedä yhtään mitä olen tekemässä. Mietitytti energiat, jaksaminen ja oikeiden varusteiden valinta. Välinerikko huoletti, onneksi oltiin tällä erää edes jotenkin varauduttu moisiin. Ja se kalliohyppy, iik... Katselin Örniläisten pakkaamista ihmeissäni: mikä ihmeen monen repun taktiikka? Ruoan jälkeen sain jotain otetta valmisteluihin. Välineiden laittelussa meni kuitenkin tovi ja nukkumattia moikattiin vasta puolilta öin.

Perjantai 21.7.

Kisa-aamu koitti ja fiilikset olivat sen mukaiset, perhosia liiteli vatsassa. Onneksi saatiin nukkua suhteellisen pitkään. Tehtiin porukalla valinta mennä hotelliin aamiaiselle. Laitettiin ensin kaikki kamat autoon ja trikootkin valmiiksi päälle. Hetkittäin oli lähes levollinen olo ja ruokakin maistui. Klo 9.00 karttojen jako ja tämän jälkeen hotellin aulassa hirmuinen kuhina. Mistä näitä karttoja riittää? Prologi mietitytti, kastuvatko kaikki vaatteet ja välineet jo heti lähdössä? Pikkuhiljaa reitti alkoi avautua ja piirtyä kartoille. Vaikutti todella monipuoliselta ja rankalta radalta. Miehillä ei tuntunut olevan kuin muutama rasti enemmän. Aika kului nopeaan, reittiä olisi viitsinyt pohtia pidempäänkin. Välineet piti kuitenkin saada huoltopaikalle ja lähtövalmiuteen, itse juoksin kisan johtajan vinkkejä kuulemaan. Rata alkoi avautua, epäselväksi jäi kuitenkin melontareitin valinta ja se miten kanootti saadaan korkeita kalliojyrkänteitä pitkin ylös?

Lähtötunnelmissa, viimeiset opit talteen. (c) Tapani Launonen

Asiat loksahtelivat paikoilleen ja lopulta oltiinkin lähtöalueella hyvissä ajoin. Televisiokamerat toivat suuren urheilujuhlan tuntua. Sää oli puolipilvinen ja kaunis, toisin kuin ennuste lupasi. Klo 12 ja startti. Otettiin juoksuaskelia. Lähdöstä rantaan ja prologin ohjeet kouraan, tuntuivat ensin ihan käsittämättömille. Pientä hätäilyä oli ilmoilla vaikka vannotin, että otetaan tässä vaiheessa kaikessa rauhassa. Heidi sai uintivuoron. Selvittiin kuitenkin rastien hausta nopeaan ja eikun rullaluistimia jalkaan. Edessä oli hieno pätkä mutkikasta asfalttia. Monella joukkueella oli sauvat suosituksista huolimatta, niistä olisi ollut apua. Myös suuremmat harjoitusmäärät luistimilla ennen kisaa olisivat saattaneet jouduttaa menoa, nyt vauhtimme oli
vaatimaton. Pian oltiin kuitenkin Rokuanhovilla ja suunnistusmetsässä. Jostain käsittämättömästä syystä jätin pyöräilykypärän päähäni. Pilvet aukenivat ja jäkäläkankaisessa mäkimaastossa tuli hetkessä tolkuttoman

Kameramies! (c) Tapani Launonen

kuuma, kypärä oli tuskaisen kuuma ja turhaa painolastia. Mentiin Akillesjänteen tuskan ja Passion Adventuren kanssa samassa letkassa vetovuoroa välillä vaihtaen, rullaluistimilla jäätiin heidän vauhdista.

Ensimmäiselle etapille päästyämme otettiin heti oma reitinvalintamme, mutta aikaa ei onneksi juuri tuhlaantunut. Todettiin se mikä jo tiedettiin: fillarilla täytyisi polkea kovempaa, muuthan menee muuten menojaan! Pientä hapuilua metsäteiden/polkujen valinnassa suoritettiin. Kalevalaisella kylällä nähtiin edelleen samat naisjoukkueet, tehtävä onnistui meiltä kohtuullisessa aikataulussa. Matkan jatkuessa ukkoskuuro jylisi lähistöllä. Oltiin oikealla reitillä mutta pariin kertaan piti pohtia ja varmistella. Rasti seitsemän ja fillarit sai jäädä, naisjoukkuita palasi jo rastilta. Edessä häämötti todella vaikuttava nokkospuska ja Kaakkois-Aasiasta lainatun oloista jokiryteikköä. Nokkoset kirveli, kylmä vesi viilensi. Kaipasin pitkiä sukkia tai housuja. Pyörille takaisin päästyämme Pågenin minipuustit (kiitos Henkka vinkistä, näitä kului ja hyvältä maistuivat!) ja Ässähässäkät maistuivat, matka taittui. Asfalttialusta tuntui levolta hiekkapohjaan verrattuna.

Kartan lukuhetki. (c) Janne Tuovila

Nokat käännettiin kohti Utajärveä ja Kutukukkulan rastilla tavattiin yllättävä kannustusjoukko. FTA-toveri Janne puolisoineen oli tullut radan varteen kannustamaan, kiitos teille! Vaihdosta saatiin pelastusliivit matkaan. Coasteering-osuus oli mielestäni mahtava, uinnit virkistivät. Reisissä tosin alkoi jo tuntua ja askelmitta lyheni. Hain laskeutumisrastin juoksutuspadolla, sekä vilvoittava vesi että yllätysköysitehtävä piristivät. Kohta saimmekin jo kanootin vesille. Melonta tuntui sujuvan paremmin kuin aiemmin. Saimme myös seuraa, letkassa olivat ainakin Team Ulkoilun Maailma sekä No Limit. Kiiteltiin ratamestaria reitin suunnittelusta, oli mahtavaa kun naisten reitti oli suunniteltu niin että olimme aina välillä taittamassa samaa rastiväliä kuin avoimen sarjan joukkueet (ja pysyimme näin samassa tahdissa - hetkittäin). Sitten seurasi kriittinen kartanlukuhetki: rastille M4 oli piirretty kaksi rastipalloa, iso ja pieni, eri puolille virtaa.

Koskimelontaa, eiku -kantoa. (c) Tapani Launonen

Tähtäsimme isoon palloon ja kannoimme menopelin toiselle vesiväylälle. Saavuimme siis kalliohyppyrastille väärältä puolelta rotkoa. Seurasi tiukkaa (jälkikäteen noloakin) sananvaihtoa yli virran, toiselta puolen rastipisteeltä kerrottiin ettei vaihtoehtoja ole: on kierrettävä jalan lähimmän sillan kautta. Iso pallo oli vain väärä merkintä, valitusoikeutta ei kuulemma ollut. Reitinvalintani sieppasi, askel painoi ja eteneminen oli hetken kävelyä. Selkää jomotti kanootin kannon jäljiltä. Edessä oli kuitenkin jyrkänne ja hyppy. Pelotti ja pieni itkukin taisi tulla. En vieläkään lämmöllä muistele tätä tehtävää mutta itsensä ylittämisestä tuli uutta virtaa. Tunnelmat oli kohdallaan vaikka teimmekin matkaa keskenämme ja oli selvää että pieleen mennyt reitinvalinta maksoi meille aikaa. Alitettiin kymmenkunta todella matalaa siltaa, kahdesta mahtui pelkästään kanootti keplottelemalla ali. Nokkospuskaan tehtiin jälleen tuttavuutta tervavenerastilla, nyt kirveli niin että pääsi ärräpäitä. Pian melonta oli kuitenkin ohi ja edessä kanootin kanto, tästä alaselkä ja reidet kiittivät.

Vaihtoon tullessa ilta alkoi hämärtyä ja sytytettiin lamput. Tervareitti alkoi todella mukavana pätkänä polkea. Yksi rasti oli piilotettu betonisiin turbiinisäiliöihin, ei ollut helppo löytää eikä hakea. Joku joukkue taisi jättää hakemattakin. Alkoi sataa reippaasti.

Lauantai 22.7.

Jossain vaiheessa tulimme sillalle, jossa oli tehtävärasti. Rastihenkilö kertoi ettemme voi enää suorittaa tehtävää, aika mennyt umpeen. Kello oli noin 10 minuuttia yli puolen yön. Ei tiedetty mistään aikarajoista, harmitti. Joku joukkue oli vielä suorittamassa tehtävää.

Rastiväli 11-12 oli synkkä taival. Tummuminen alkoi näkyä muuallakin kuin öisellä taivaalla. Kuravanassa polkemisesta ei tullut mitään, pari kertaa fillari upposi sarvia myöten raskaaseen mutaan "ojaa" ylittäessä. Rastia 12 haettiin väärästä nokkospuskasta. Vaihteet eivät toimineet, jarruvaijerit löystyivät niin että kisakeskuksen pihaan kaartaessa kahvat painuivat pohjaan eikä vauhti juuri hidastunut. Vaihtoon putkahti samaan aikaan Team Sweat ja oltiin ihmeissämme, eikö ollakaan viimeisiä? Kisahenki heräsi ja toiselle etapille löytyi sekä uutta virtaa että huumorintajua. Tässä vaiheessa ei tosin tiedetty että Sweat oli jättänyt rastit 11 ja 12 väliin (tätä ei näy myöskään lopputuloksissa). Huoltotauossa vierähti luvattoman kauan, joku sekajoukkue ehti samassa ajassa käydä myös suihkussa.

Kuivat vaatteet ja kengät tuntuivat mukavilta ja matka taittui. Oikaistiin heti osuuden alkuun suon poikki, joka taisi olla virhe koska jäljessämme tullut Sweat oli mennyt ohi. Mutta suomuuraimet maistuivat hyvälle ja saatiin taas jalat kasteltua. Kylmälän keittorastilla oli harras tunnelma. Sakkoja ei meille ollut suotu ja varustetarkastus läpäistiin huomautuksitta. Oltiin vähän ihmeissämme kun mitään cut offia ei vielä asetettu. Taipaleelle siis takaisin.

Seuraavat kilometrit sisälsivät pari todella huonoa reitinvalintaa ja ajoittain viihdyttävää, melko päättymätöntä suomaastoa. Räme, jossa välillä joutui uimaan jaloilla etenemisen sijaan, oli muistiinpainuva elämys. Sauvoista olisi ollut apua. Mika Myllylän muisto nousi pari kertaa mieleen. Jatkuva jalkojen juuttuminen suohon alkoi tuntua nilkoissa. Aamu kuitenkin sarasti ja alkoi lämmittää. Taskussa olleet viimeiset Ässähässäkät olivat muuttuneet suovedentuoksuiseksi kiisseliksi. Söin ne hyvällä ruokahalulla. Pahimman rypemisen piti jo helpottaa, mutta toisin kävi. Ehdoton väärä reitinvalinta oli rullaluistelulle toiveikas kiertotie, joka osoittautuikin hiekaksi. Saatiinhan me alle ainakin 40 metriä asfalttia. Märällä rämeellä eteneminen jatkui ja kävely muuttui taaperrukseksi.

Pelson vesitornilla olivat juuri sulkemassa rastia kun saavuimme. Laskeutumaan kuitenkin vielä ehdittiin. Reiteni kramppasivat rappusia noustessa, oli aika naatti olo. Join puoli kuppia kahvia, joka ei normaalisti kuulu tapoihini. Matkaan lähdettäessä asfaltti ja rullaluistimista saatava riemu loppuikin sitten aikalailla siihen. Rullaluistimet siis reppuun lisäpainoksi ja tallustamaan kohti Rokuaa rastipisteiden kautta. Aurinko alkoi porottaa toden teolla, tajusin että juomaveteni on lopussa. Sama tilanne muilla joukkuekavereilla. Matkaa oli vielä reippaasti jäljellä ja oli palaverin paikka. Pelsolla oli vesirasti mutta se oli väsyneesti kuitattu olankohautuksella. Lienee ollut virhe. Tien varressa oli vielä asutusta, pohdittiin pyydetäänkö vettä. Haluttiin kuitenkin pitää säännöistä kiinni: ei ulkopuolista apua. Joitain satoja metrejä mentiin eteenpäin kysyvällä mielialalla, kunnes tien varteen laski reipas puro. Siitä vettä talteen ja meno jatkui. Vaan eipä jatkunut, molempiin jalkapohjiini iski samalla kellonlyömällä tuskallinen kipu. Kengät pois ja vahinkojen kartoitus, ihossa ei näkynyt pahempia hankaumia. Ensiavuksi kaivettiin teippiä ja puhtaat sukat. Matka jatkui hitaasti, kipu yltyi. Muilla joukkueilla näytti olevan sama vaihe. Jalat eivät vaan toimineet kunnolla, ja jossain vaiheessa koitettiin mennä jopa pelkillä sukilla. Siinä vaiheessa melko ärhäköitä kusimuurahaisia alkoi vilistää ympäri kinttuja, selkää ja hiuspohjaa. Purivat kivuliaasti, pääsi voimasanoja ilmoille. Teki mieli hypätä läheiseen järveen vilvoittelemaan.

Suo söi Johannan jalkoja. (c) Janne Tuovila

Viimeinen rullaluistelupuristus, jalat tuntuivat jonkun toisen jaloilta, ylämäki ei oikein taittunut. Olin henkisesti tulossa maaliin, mutta putosin aika tavalla tyhjän päälle kun maalissa ilmoitettiin että homma jatkuukin, pyöräilykamat päälle ja takaisin metsään. Joukkuetovereilla riitti intoa, koitin parhaani mukaan päästä tunnelmaan. Huollossa koitin vaihtaa sukkia, urheiluteippi oli tietysti tarttunut kankaaseen ja mukana tuntui tulevan koko jalkapohja. Koitin pidätellä, mutta päädyin toviksi itkemään lattialle. Teki kipeää. Sitten joku tuli kertomaan, että viimeiselle etapille lähtö suljettiin 13.50 ja koska tulimme vaihtoon 13.51, reissumme päättyy tähän.

Kieltämättä tämä oli aika kurja tapa saapua "perille". Sain kuitenkin kengät takaisin jalkaan ja kävimme periaatteesta juoksemassa maaliportin läpi. Korkattiin pullo kuohuvaa. Nurmikolla kuraisissa kisavaatteissa kaikkea tapahtunutta ihmetellessä hymy alkoi hiipiä kasvoille.

Jälkipohdinnat

Ennen starttia paikallislehden toimittaja teki haastattelua ja halusi tietää miksi nimenomaan naisina lähdemme tällaiseen rääkkiin. En osaa vastata kysymykseen naissukupuolen puolesta, mutta miksi sitten ylipäätään kukaan lähtee? Vasta maaliintulon jälkeen osasin pukea syyt sanoiksi: näin pitkällä taipaleella oppii paljon, sekä konkreettisia taitoja että itsestään ja muista ihmisistä sellaisia asioita joita emme arjessa kenties koskaan kohtaa. Kaikki tunteet käydään läpi ja ne myös ryhmälle välittyy, halusi tai ei. Päätösten kanssa eletään hetkessä ja koko sydämellä.

Heti kisan jälkeen olo oli onnellinen, sitten melko tyhjä. Fyysisesti koko seuraava viikko meni palautuessa, nälkä oli uskomaton. Jalkapohjien iho kuoriutui vasta kolmisen viikkoa kisasta, yhtään varpaan kynttä ei irronnut. Parista hankaumasta jäi melko pysyvä jälki lonkkaluiden päälle. Pikkuhiljaa päällimmäinen muisto kisasta on muuttunut onnen tunteeksi siitä, että on saanut kokea kaiken edellä kerrotun. TV-ruudusta katsottuna seikkailumme herättää myös ylpeyden sekä omasta että koko joukkueen suorituksesta. Me tehtiin se!

Rokua Geopark Challenge 24h

Me tehtiin se! 26 tuntia reippailua toi FTA:n naiset omin, tosin hiukan huterin, jaloin maaliin asti. Kunhan univelkoja on saatu vielä vähän kuitattua, seuraa raporttia reissun tarkemmista vaiheista.

Kiitos vielä kisajärjestäjille, olipa kokemus!



Joukkue maalissa - vielä irtoaa hymyjä!

Kisakuumetta

9 päivää kesän tärkeimmän kisan lähtöön. Tuttu täpinä on jo alkanut ja valmistelut pyörivät mielessä. Kisoja on takana jo muutamia ja niistä on viisastuttu, useimmiten kantapään kautta. Tällä kertaa on hyvä selvittää kisan säännöt ja pistelasku ennen lähtöä. =) Tavallaan oli helpompi mennä niihin ihka ensimmäisiin kisoihin Ylistaron Multisportiin 2009, kun ei ollut oikein käsitystä, mihin on lupautunut eikä sen vuoksi juuri muita odotuksiakaan, kuin että ehjänä maaliin ennen sen sulkeutumista. Silloin tankattiin kaksi päivää ennen koitosta pastaa, magnesiumia ja urheilujuomaa ja silti oltiin kovin huolissamme, miten tuollaisesta monen tunnin koitoksesta selviää. Mitään varusteita ei ollut, ohutrenkainen hybridipyöräkin kulki kovin huonosti hiekkamontussa ja rullaluistimet olivat kaverin pikkusiskolta lainassa ja ensimmäistä päivää jalassa. Olin tuon kisan jälkeen hyvin väsynyt ja oikein ylpeä saavutuksestamme.

Nyt parin vuoden jälkeen lienee aika kullannut muistot, kun kovasti hymyilyttää. Kunto on varmasti kasvanut ja keho tottunut pitkiin rutistuksiin. Nyt tietää, että pystyy ja jaksaa vielä paljon sen jälkeenkin, kun uupumuksesta nukahtaa kävellessä tai elektrolyyttivaje saa pallean kramppaamaan. Toisaalta myös tietää sen jännityksen ennen lähtöä, valtavan varustevälppäyksen ja perhoset vatsassa ja loppumattomalta tuntuvat ohjeet reittikirjassa. Pelkää jo valmiiksi jännittäviä ja vaikeita osuuksia, odottaa uupumusta ja sitä tunnetta "eikö tämä pätkä koskaan lopu". Mieli on kuitenkin malttamaton näkemään kaikki ne mahtavat maisemat, ottamaan vastaan adrenaliinityrskyt ja kuumottavat rastit. Pääsee taas tekemään asioita, joita ei varmasti lähtisi itsekseen kokeilemaankaan. Eikä mitään voita sitä tunnetta, kun pääsee maaliin. Edelleen tavoitteena on ehjänä ja varmasti, tarvittaessa sitten hitaasti, ehjänä ja varmasti.

Pakettiautoon mahtuu seikkailijan romppeet

Viimeisen kahden vuoden aikana on palanut aika paljon rahaa ja niin monta kertaa olen itselleni todennut: " No mutta nyt minulla alkaa olla hyvät varusteet kasassa". Ovat vaihtuneet maastojuoksukengät, reput, kengät, lasit, kypärät, kompassit, valot, lukot, polkimet, hanskat, rullaluistelusuojat, keskipenkit, pillit, puukot, puhelimet ja pyöränpumput. Treenikenkiä ja juoksutrikoita saa ostaa joka vuosi... Mutta toisaalta, juoksulenkki uusilla ja hyvillä kengillä on melkein ainoa tapa palkita itseään lajin parissa. =) Mielestäni meillä kaikilla oli kaikki tarvittava, vaan kuinka ollakaan kisakuumeen noustua aiomme jälleen ostaa joukkueelle uuden repun, vilkkuvia takavaloja, pari märkäpussia, ehkä yhdet lenkkarit, rullaluistelusauvat, urheiluteippiä ja muonaa... Jälleen kokeillaan rakentaa kanoottiin keskipenkkiä (parempaa kuin Jerisjärvellä), etsitään melaa, pelastusliivejä, vedenpitävää tussia ja vanhaa kännykkää sekä opetellaan pyörän korjausta. Ajoissa, kuinkas muuten.

Tämä on vasta joukkueemme kolmas kisa varsinaisella kokoonpanolla, mutta yhdessä ja yksittäin olemme olleet useammissa kisoissa ja koitoksissa vuoden mittaan. Nyt tällä porukalla on jo suorastaan kotoisaa lähteä kisaamaan. On kuin ystävien kanssa kesäreissulle lähtisi ja sitähän tämä myös on. Viime vuoteen verrattuna jokainen on treenannut enemmän ja siksi onkin kiva nähdä, miten matka alkaa taittua. Treenimäärät ovat jo olleet sitä luokkaa, että on jokainen on joutunut punnitsemaan omaa ajankäyttöään kokopäivätyön, urheilun ja sosiaalisen elämän välillä ja tutkimaan, paljonko kroppa ottaa rasitusta vastaan. Onneksi joukkuekaverit ovat samanlaisia, samassa ammatissa, samaa ikäryhmää, yhtä lailla adrenaliininarkkeja, välineurheilijoita ja elävät ja hengittävät luontoa, ulkoilmaa, vuodenaikojen vaihtelua ja liikkumista. He ymmärtävät parhaiten. Jokainen meistä tekisi jotain tällaista muutenkin. Voiko seikkailu-urheilu olla elämäntapa?

Onnellinen seikkailija Salpa-Jukolan maalissa

Tässä lajissa tuttu joukkue on aarre. Hyvä seura, upeat maisemat, tutut ihmiset ympärillä ja kisa kisalta kasvava luottamus joukkuetovereihin ja ja kunnioitus heitä ja heidän rajojaan kohtaan ovat lajin suola, josta saa voimaa ja uskallusta antaa mennä, etsiä omia rajojaan ja löytää ne. Jälleen kerran. En malta odottaa.

Teet vaan sitä omaa juttuas

Se on kesä ny. Kauden eka multisport-kisa tuli ja meni. Kiitos tapahtuman järjestäjille, rata oli hieno, yllätyksellinen ja (ainakin meille) haastava. Komeillaan siellä tuloslistan hännillä.

Oltiin Heidin kanssa Spring Adventuressa 7.5. ensimmäisen kerran tiiminä liikenteessä. Intoa eikä mielestämme kuntoakaan puuttunut, mutta keskittymistä sitten kai. Valmistautumisen merkitystä en voi tässä liikaa korostaa, olisihan nyt ainakin ne säännöt ollut syytä opetella ennen starttia. Karttateknisistä ja lukutaidollisista syistä onnistuin tekemään täysin kelvottoman reittivalinnan fillariosuudella. Eipä silti, taisi muillakin olla asian kanssa hankaluutta, sen verran metsässä suhisi tämän pummin paikkeilla.

Opin kuitenkin paljon näistä virhearvioista, sekä suoraan että välillisesti. Aiemmissa kisoissa ollaan selvitty ilman pahempia mutkia matkassa, ehkä osin myös hyvän tuurin ansiosta. Nyt virheitä tuli ja niistä otetaan opiksi.

Seikkailu-urheilun henkinen puoli tuli tässä koitoksessa jälleen tutummaksi. Kun mokan tekee, sen kanssa saa jatkaa lopun matkaa. Hetkittäin on tosi vaikea keskittyä omaan ja joukkueen etenemiseen, välillä sitä väkisin erehtyy pohtimaan ja laskeskelemaan muiden menoa ja vauhtia. Näppituntuma kuitenkin on, että mitä enemmän keskittyminen harhautuu muiden puuhiin, sitä takkuisemmaksi oma meneminen muuttuu. Surkuttelulle ei kellon käydessä ole sijaa. Murehtiva mieli pohtii miksi ylipäätään lähdin tällaiseen rääkkiin ja tällaisesta päähän putkahtaneesta ajatuksesta on sitten pirun vaikea päästä eroon. Ja kun ei keskitytä niin tehdään lisää virheitä… Sinnikkyydellä ja omaan tekemiseen uskomisella on uskomattoman iso rooli. Kuulostaa itsestään selvältä, mutta vasta riittävän fyysisen rasituksen alla nämä henkiset kyvyt pääsevät pinnalle ja määräävät tahdin.

Sisu ja päättäväisyys ovat osa temperamenttiamme, mutta myös ominaisuuksia joita voi harjoittaa. Paljon mielenkiintoista luettavaa aiheen piiristä löytyy Jenny Hadfieldin sivuilta, hän on kokenut valmentaja, kestävyys- ja seikkailu-urheilija. Tällainen ajatus tarttui sieltä: "It is said that you are not a true adventure racer until you experience hunger, pain, humiliation, tears and take a close look at your soul."

Konkreettinen sisukkuustesti arjessani ovat keskiviikon taitorastit täällä Tampereen seudulla. Olen tähän mennessä valinnut joka kerta pisimmän radan, uhallakin. Siellä umpimetsässä pääsee sinnikkyyden perijuurille, kun pummaa ties monetta rastia peräkkäin, 2 tuntia harhailleena, pikkuisen jo jano ja väsy painaa...

Jännää ilmassa

Suunnistuskausi avattu - jep
Fillarin keväthuolto tehty - jep
Kiipeilykausi avattu kallioilla - jep
Soma rivi lenkkareita eteisessä - jep
Lauantaina kauden ekat kisat - jep
Melomisen treenaaminen edelleenkin jätetty väliin - jep

Nyt se sitten alkaa, toden teolla: kesä ja seikkailu. Vähän jo jännittää lauantaiaamu, Spring Adventure kutsuu...

Uudet kujeet

Kevät tulee kohisten ja niin myös vuoden 2011 seikkailut! Blogilla on uusi ilme, nyt hiukan talvinen, keväämmällä ehkä leskenlehtiä?

Siellä sitä möngitään, 42 km takana.

Pirkan (puolikas) hiihto on nyt koettu, vähän ristiriitaiset fiilikset jäi. Hieno keli, perinteikäs tapahtuma, hyvät voitelut, tuskainen tunnelma? Ehkä ensi kerralla lähden matkaan vapaan suksilla, kun tuo pertsa ei yhden talven harjoittelulla oikein tuntunut vielä sujuvan.

Kalevan puolikasta kierrosta on nyt takana 2/6 lajia, hiihtoa pidin pahimpana rastina juuri tuon puuttuvan perinteisen taidon takia. Ja miksi ihmeessä valitsin pertsan, en tiedä. Jännityksellä mietin heinäkuun soutua... lisää tuskaisia hetkiä?

Valon lisääntymisen myötä aktiivisuustaso on selkeästi kohonnut. Itse olen viihtynyt kasvavissa määrin lenkkipoluilla, ja into kiipeilyharrastusta kohtaan on  noussut. Kevään ensimmäiset ulkokiipeilyt ovat tosin vielä kokematta, mutta ehkä jo viikolla säät ja aikataulut osuvat kohdilleen. Voin jo lähes tuntea kevätauringon lämmittämän karhean graniitin kämmenissäni...

Joukkueen osalta kesän tavoitteita on lyöty lukkoon: tavoitteena kiertää multisport-cup läpi ja päähankkeena heinäkuussa Rokualla 24h kisa. Ja Jukolaan tietysti! Henkilökohtaisella tasolla haaveissa Vaarojen maraton sekä tuon edellä mainitun Kalevan puolikkaan kiertäminen kunnialla. Kalliokiipeilyä unohtamatta, tänä kesänä loman kohdalle kalenteriin on jo isoin kirjaimin merkitty Lofootit!

Tiivis ja kieltämättä kunnianhimoinenkin kisojen ja tapahtumien läpikahlaaminen tarkoittaa sitä, että koko kesä menee käytännössä katsoen edellisestä kisasta/reissusta palautuessa tai seuraavaa valmistellessa. Töiden ohella luonnollisesti... Joskus mieleen nousee hetkeksi harhauttavia ajatuksia siitä, onko tässä kaikessa mitään järkeä? Tällainen arki pyörii pitkälti liikunnan ympärillä: sen mukaan menee lomat, viikonloppusuunnitelmat, syömiset. Välineisiin palaa rahaa ja pieneen kämppään niiden mahduttaminen on taiteenlaji. Parisuhteessa käydään keskusteluja ajankäytöstä ja likaisista lenkkareista - puolin ja toisin. Pienen pohdinnan jälkeen vastaus on kuitenkin selvä ja kerta kerralta kirkkaampi. Omasta vapaasta tahdosta, rakkaudesta liikkumiseen ja luontoon - tottakai haluan viettää elämääni juuri näin, nauttien näistä elämyksistä!

Siivottiin komero - mitäs sieltä löytyikään...

Loppuun vielä "rohkaisukuva" kaikille kiipeilyyn hurahtamaisillaan oleville. Hieno laji, kertakaikkiaan, mutta voi todellakin viedä  (rahat ja terveyden) mennessään!

Kevyttä kevätpakkasta -27C

Synkin talvin on vierähtänyt ilman päivityksiä, nyt korjausta asiaan! Kuluneena talvena myönsin itselleni ensimmäistä kertaa että marraskuun pimeys ottaa kaikin puolin koville ja se auttoikin jo paljon. Tammikuun lopulla käväisin moikkaamassa aurinkoa Turkin maaperällä, Välimeren välittömässä läheisyydessä. Lenkille en siellä ehtinyt, lomapäivät täyttyivät puskamarssilla ja kallion halaamisella. Ruoka oli hyvää ja maisemat komeita. Tarkemman reissuselostuksen voi kurkata Kiipeily-lehden nrosta 1/2011 (pitäisi kohta kolahtaa postiluukusta kaikille kiipeilyseuraan kuuluville).

Kesän koitokset alkavat kirkastua mielessä ja kalenterin sivujakin on vähän selailtu tulevia reissuja ja tapahtumia silmällä pitäen. Vuoden 2011 kestävyysurheiluriennot ehdin jo tosin käynnistellä Jussi-Luistelulla 29.1. Tein aikalailla hätäisen päätöksen ilmoittautuessani Kalevan puolikkaalle kierrokselle ja yhden osalajin käyneenä ehdin jo päättää senkin, että ensi vuonna tämä hullutus saa jäädä väliin. Rataluistelu ei ole, eikä tule olemaan mun laji. Tietysti asianmukaiset välineet ja hiukka enempi kuin 20 min harjoittelua niillä kisa-aamuna saattaa auttaa, mutta on se ringin kiertäminen aika ykstoikkoista silti. Intoa piukassa kuitenkin tähtään kohti seuraavaa etappia eli Pirkan hiihtoa joka kisataankin jo ensi viikolla. Perinteistä olisi tarkoitus sutia, aivan liian vähän on kilometrejä sillä saralla kertynyt mutta yrittänyttä ei laiteta. Kunhan vaan nuo pakkaiset leppyisi.

Kevennyksenä vielä tähän laitan kirjavinkin: Maaninkavaara, Miika Nousiainen. Joulun maissa tuli viimein (lähes kertaistumalla) luettua tämä mahtava teos joka kiteyttää suomalaisen (kestävyys)urheiluhulluuden niin osuvasti että riipaisee syvältä. Suosittelen!