Pitkään työstin kirjoitusta tällä otsikolla ja tarkoitukseni oli kerätä pakettiin oma harrasteluhistoriani ja miten hurahdin seikkailu-urheiluun. Tänään kuitenkin löysin kirjastosta opuksen Sinustako Seikkailija (Degerman ja Pohjola, 2002, Edita) ja päätin hiukan korjailla aihepiiriä. Eli omista lajeistani joskus toiste sitten.
Ehdin hetken riemuita, koska luulin löytäneeni lajiteoksen, joka antaisi vastauksia lukuisiin kysymyksiin koskien treenaamista, valmistautumista, välinehuoltoa ja käytännön vinkkejä seikkailu-urheilussa. No, pieniä neuvoja kirja tarjoaakin, mutta 188 sivuun ei mahdu kuin pintaraapaisu. Olisi kiva lukea suomeksi vinkkejä erityisesti puhtaasti seikkailu-urheiluun treenaamisesta...
Seikkailukisoja harkitseville muutama oma havaintoni:
Kestävyys. Seikkailukisoissa edetään monin keinoin: suunnistaen, juosten, maastopyöräillen, meloen, rullaluistellen ja millä ikinä kisajärjestäjät ovat keksineet osallistujia yllättää/piinata. Kaikissa lajeissa pääsee kuitenkin ennenpitkää tekemisiin oman jaksamisen ja sietokyvyn kanssa. Jonkunlainen peruskunto täytynee olla, jotta kisapäivästä/-päivistä voi nauttia. Lajin pariin onkin päätynyt paljon yksilökestävyyslajien entisiä ja nykyisiä lahjakkuuksia.
Tekniikka. Suunnistustaito on varmasti yksi tärkeimpiä teknisiä taitoja joukkueessa, mutta optimaalisessa tilanteessa kaikkia tarvittavia lajeja olisi treenattu niin, että perustekniikat olisivat hallussa. Hyvällä tekniikalla säästää voimia, aikaa ja ehkäisee rasitusvammoja.
Tasa-arvo. Naissukupuoli ei tässä lajissa, vaikka kovin fyysistä puuhaa onkin, ole välttämättä heikkous. Esimerkiksi viime kesänä AC24:n koskenlaskuosuuksilla etenimme naisporurukalla huomattavasti kepeämmin kuin raskaampaa tekoa olevat miesjoukkueet, koska emme jääneet jumiin veden pintaa hiponeisiin kivikkoihin.
Välineet. Osa pakollisia, osa tarpeellisia, osa turhia ja painavia, tärkeimmät kateissa tai rikki, monesti maksavat maltaita. Hienoa on jos osaa huoltaa omia välineitään ja soveltaa tarvittaessa.
Hymyilyttää edelleen yksi starttimme, jossa kävi ilmi ettei joukkueestamme kukaan osannut käyttää mukaan päätynyttä fillarin pumppua. Onneksi muilta joukkueilta löytyi ymmärrystä ja yhteistyökykyä.
Joukkue. Yksilötason suoritus ei tässä lajissa paljoa paina, koska joukkue etenee aina hitaimman jäsenensä mukaan. Mitä raskaampi kisa, sitä todennäköisemmin joukkuehenki joutuu koetukselle. Kavereita ei jätetä!
Ravitsemus. Elinehto suorituksen takaamiseksi ja vaatii melko paljon valmistelua ja pohdintaa. Ja silti oiva kohta mokata koko homma.
Päättäväisyys. Viimeiset (kilo)metrit mennään aina tahdonvoimalla. Asenne tuntuu ratkaisevan paljon, jalka ei nouse jos mieli ei lennä.
Elämys. Maaliin pääseminen on jo palkinto sinänsä. Itsensä vieminen jaksamisen rajalle avartaa näkökulmaa. Ehdottoman suositeltavaa, älä turhaan jää empimään!
Jee,uus blogi! :)
VastaaPoistaHyviä pointteja olet nostanut esille!
Pakko kommentoida vähän tota päättäväisyyttä ja joukkuetta... Meidän tyttöniimin tämänvuotiset sijoitukset olivat pitkälti yllätyksiä kaikille niille, jotka tietävät miten eri lähtökohdista kisailuihin nykyään lähdetään. Toinen meistä pystyy treenaamaan aika suuria määriä, kisailee toisessa kestävyyslajia/seikkailee myös sekasarjassa ja toinen ei taas nykyisessä elämäntilanteessaan pysty (vaikka halua olisi) treenailemaan yhtä säännöllistä viikkolenkkiä enemmän. Siitäkin huolimatta tänäkin vuonna pysti kädessä tultiin joka kisasta..vanhoja pohjia vissiin vielä jäljellä;D (ja sitä päättäväisyyttä).
Eli siis pointtini oli (ööö,mikäköhän se siis oli...) että menestys kisoissa ei aina tosiaan tule pelkällä hyvällä kunnolla. Meillä kun yhteisvauhti on huomattavasti hitaampaa nykyään, korostuu joukkueen yhteispeli ja päättäväisyys ihan uusiin leveleihin: me ollaan kisattu vuosikausia yhdessä ja osataan tulkita hyvin toisiamme joten kaikki turha säätäminen on nykyään minimissään (hehe,ainakin melkeen aina...) ja aikaa säästyy. Sitä tuntee toisen rajat ja osaa antaa oikeassa kohdassa toiselle vetoapua. ja kauan sitten tehty lupaus siitä, että sitten lopetetaan kun ei enää kisoissa naurata. Vielä ei oo ollut kisaa jossa ei ois aikaa parille hillittömälle naurukohtaukselle...sekin antaa ihmeesti virtaa vikoille kilometreille:O
että semmonen maratoni kommentti tähän kohtaan:D
kiitos kommentista!
VastaaPoistaOn siitä kyllä valtava apu huonokuntoisemmalle että muilla on virtaa pitää tahtia yllä. Hyvä henki tuntuu ratkaisevan yllättävän paljon. Huonolla fiiliksellä pääsee kyllä eteenpäin mutta aika tuskaista se on.